Usein uudet tuttavuudet luulevat minun olevan muusikko, ehkä kitaristi. En ole. Tykkäisin olla muusikko, mutta en osaa soittaa enkä laulaa. Soitan silti. Vain äänilevyjä.
Palasin hiljan vanhan harrastuksen pariin. Todella vanhan, koska ehkä tämä harrastus oli valtavirtaa vielä 35-vuotta sitten.
Kyseessä on vinyylilevyt. Pitkään vanha työmyyrä oli teloilla, koska en ollut tyytyväinen vinyylisoittimen äänenlaatuun. Vihdoin sain liitettyä laadukkaat B&W:n kaiuttimet siihen sokerinpalalla. Nyt musiikki soi lämpimästi täyttäen koko olohuoneen.
Enää en selaa kirpputorilla vaan vaaterekkejä. Vinyylilaatikkoa selatessa voi löytää sellaisia helmiä, joita ei suoratoistosta löydy. Myös kokemus musiikin löydöstä on erilainen. Tämä aarre on tallennettu tälle levylle tiettynä aikana. Ja isosti.
Iso on formaatti. Graafikkona vinyylin kannet ovat näyttäviä. 12 tuuman koko on kookas verrattuna CD:n 12 x 12 senttimetriin. Puhumattakaan Spotifyn kansikuvasta: 640 x 640 kuvapistettä.
LP-levyn 31 x 31 cm koko on kuin taulu. Sitä kantaa hankinnan tehtyään ylpeänä ja arvokkaasti. Kuuntelee pieteetillä. Kansi tuoksuu painoväreiltä kuin ensimmäinen Aku Ankka -lehti, joka saapui lapsuudenkotiini 1990-luvun alussa. Sen tuoksun muistan aina. Kenties levypapereissa tuoksuu myös säilytyksen tuomat sävyt.
Kaiken digitalisaation keskellä vinyyli tuo jotain pysähtynyttä, aitoa. Kun soitin levyä kotona, kuuntelijat sanoivat, että ihan kuin bändi olisi samassa tilassa. LP-levyjen kuuntelu voi kuulemma auttaa jopa uniongelmiin.
Voi olla iso päätös painattaa jotain pysyvää. Painatuksessa on riskinsä, painovirheet. Olen kuullut, että virheelliset painokset suosituissa tuotteissa voivat olla vieläkin arvokkaampia. Painovirhehyviläisiä.
Ajattelenkin, että painotuote voi olla nykyajassa kuin sokerinpala, joka liittää johonkin aitoon. Inhimilliseen.