Mount Everestin ensimmäisestä valloittajasta, Sir Edmund Hillarystä kerrotaan seuraavaa tarinaa: palattuaan vuorelta perusleiriin toimittajat ympäröi hänet ja tenttasivat: miltä tuntui olla maailman huipulla? Hän vastasi: ”aivan uskomattomalta”, mutta jatkoi: ”koska kun olin siellä, näin toisen Himalajan vuoriston huipun, jota en ollut vielä valloittanut.” Hillary mietti jo reittiä, miten sen huiputtaisi.
Hieman samanlaisia kokemuksia koin kesällä, kun kiipesimme norjalaiselle vuorelle. Aluksi epäröitiin tuonkin nousua seurueessani ja alku olikin hankala ja raskas. Hiki valui soraista pystysuuntaa sutiessa. Päälle päästyämme (tai niin luultuamme) huomasimme, että huippu olikin vielä edessä. Tunnelma oli kuin Antti Tuiskun kappaleessa ”jos jaksan vielä tämän yhden mäen yli, onko sen jälkeen uusi vielä mäki, onko sen jälkeen uusi mäki?” Hetken hengähdyttyämme mietimme, pystyisimmekö sittenkin jatkamaan. Matka jatkui vielä pystympää kalliota kiipeillen. Lopulta huiputettiin korkeinkin kohta. Huipulla huimasi.
”jos jaksan vielä tämän yhden mäen yli, onko sen jälkeen uusi vielä mäki, onko sen jälkeen uusi mäki?”
Kärjessä olikin paras näkyvyys viereiseen vuoreen, joka oli tässä tapauksessa vielä korkeampi. Olisiko sittenkin pitänyt kiivetä sinne? Kulku sinne olisi lähtöruudun kautta.
Toisaalta, jos emme olisi kiivenneet ensimmäiselle tasanteelle, emme olisi tajunneet vuoren korkeinta huippua. Matka olisi lannistunut mahdottomuuteensa. Ja olisimmeko haaveilleet korkeammasta vuoresta ennen kuin valtasimme matalamman?
Ehkä näin tavoitteetkin on hyvä asettaa. Välietappeja. Emme voi tietää ennen kuin lähdemme kokeilemaan ja ylittämään itsemme. Ja yllättymään siitä mihin kykenemme.