Joulun ja uuden vuoden juhlat voitti jotkut aivan muut taiat.
Uusi vuosi ja uusi ihminen.
Vuoden toiseksi viimeinen päivä teki musta isän.
Ensimmäisestä yöstä lähtien unet jäi vähiin kun lähdimme synnyttämään pientä poikaamme. Alun täytti huoli haastavasta synnytyksestä aina sydänvaivoihin asti. Kuinka tuollaisen kanssa pärjää, joka on vanhemmistaan niin riippuvainen? S.O.S. soi kuulokkeistani tätä kirjoittaessani.
Kuitenkin, kuten odotusaikana, olen kokenut, että tämä on ollut yllättävän ultimaattista. Saada pieni ihme, jossa on jotain itsestä, mutta silti oma entiteettinsä. Katsoa, kun se kasvaa. Kasvattaa. Kun koko miniatyyrinen koura tarttuu sormeen kun syöttää.
Omat tekemiset peilaantuu häneen niin hyvässä kuin pahassa. 80 prosenttia kun ihminen oppii matkimalla. Luovalle ihmiselle luomistyötä parhaimmillaan.
Kuulin tammikuussa kuvauskeikalla coverin Louis Armstrongin What A Wonderful Worldista. Sen kolmassäkeistö avautu aivan uudella tavalla.
”I hear babies cry
I watch them grow
They’ll learn much more
Than I’ll ever know
And I think to myself
What a wonderful world”
Se hetki, kun ottaa toimistopäivän jälkeen kuukauden täyttävän pojan syliin ja saa vastakaiuksi ensimmäiset hymyt suloiselta pojalta.
