Aamulla otin juoksuaskelia kohti bussipysäkkiä varmuuden vuoksi. Poikkeuksellisesti menin bussilla pyörän sijaan. Hammaslääkiaika on muinoin määrätty kunnallisella puolella kunnollisesti alkamaan klo 8.00.
Ehdin kuin ehdinkin bussiin, mutta matkakorttia kaivaessa huomaan, että matkapuhelin jäi kotiin. Ei ihme, että oli lähtiessä niin kevyt olo!
Nyssessä pohdin, kuinka tavallaan hienoa: en voi kuunnella mitään kuulokkeista tai somettaa. Pitää havannoida ympäristöä.
Onneksi muistin ulkoa uuden hammaslääkärikeskuksen osoitteen ja suunnistan sinne vailla karttaa. Näinhän matka taitettiin vielä pari kymmentä vuotta sitten!
Kuunneltuani hetken hammaslääkärin koodikieltä suu auki, hän toteaa, että suuasiat lienee ihan kunnossa siihen nähden, että en ole varmaan viiteen vuoteen käynyt. Hammaskiveä voisi silti poistaa. Luulen, että en voi varata uutta aikaa ilman puhelimen kalenteria kunnes tajuan, että sylitietokoneen voin nostaa kalenteroimaan uusia aikoja.
Ratikan rahdatessaan minua kohti Kalevaa katson sumuisen huurteista pakkasaamua. Tätä en voisi puhelimella tallentaa. Voisinko napata kuvan kuitenkin läppärin web-kameralla? En lähde nikkaroimaan.
Toimistolla tajuan, että WhatsApp toimiikin tietokoneella vaikka puhelin on kilometrien päässä kotona. Eipä tämä katkos yhteydenpitoverkostosta ollutkaan niin eeppinen, vain reilun tunnin mittainen!
Puheluista taidan olla kuitenkin vapaa työpäivän ajan. Tai onnellisen(?) tietämätön.
Ps. Sattuneesta syystä kuvituskuva on otettu MacBookin Photo Booth -aplikaatiolla. Tuntuu retrolta toteuttaa näin huonolaatuista kuvaa!